Juttu on julkaistu alun perin 3. marraskuuta 2020.
Liigakiekkoilijan kausipalkan uutisoidaan olevan noin 250 000 euroa, mutta hänen verotettavat ansiotulonsa ovatkin 150 000 euroa. Otsikot hehkuttavat huippuhiihtäjän tienaamia palkintorahoja, mutta verotiedoissa hänen ansiotulonsa ovatkin muutamia kymmeniä tuhansia euroja.
Mistä oikein on kyse?
Urheilijoiden verotiedoista uutisoimisen yhteydessä muistetaan usein mainita rahastoista, joihin urheilijat voivat siirtää tietyn osan tuloistaan. Tämä laillisen verosuunnittelun muoto on ollut urheilijoille mahdollinen vuodesta 1999 alkaen.
Verosuunnittelun mainitseminen voi nostaa monelle niskakarvat pystyyn, mutta järjestelmä on olemassa, koska sitä tarvitaan.
– Se antaa mahdollisuuden olla ammattiurheilija Suomessa, uransa lopettanut maastohiihtäjä ja maailmanmestari Matti Heikkinen, 36, kiteyttää.
– Siinä on kuitenkin paljon kehitettävää, hän jatkaa.
Kehityskohdat ovat Heikkisen mukaan äärimmäisen tärkeitä yksittäisen urheilijan aseman ja siten koko suomalaisen huippu-urheilun kannalta. Ennen niihin pureutumista on kuitenkin ymmärrettävä, miten itse systeemi toimii.
Mitä valmennus- ja urheilijarahastot ovat?
– Olen pyörittänyt rahoja valmennusrahaston kautta siitä asti, kun sain ensimmäiset yhteistyökumppanit.
Nooralotta Neziri, 27, on juuri päättänyt aamun harjoituksensa Jyväskylän Hipposhallissa. Aitajuoksija muistelee omaa 17-vuotiaana alkanutta taivaltaan valmennusrahaston kuittirumbassa.
– Kuitteja vastaan maksan leirimatkat, kilpailukilometrit, urheiluvälineet ja kaiken, mitä urheilu-uraan tarvitsee, Neziri kuvailee.
– Urheilijarahasto on tullut mukaan vähän myöhemmin, kun valmennusrahastoon on jäänyt jotain ylimääräistäkin.
Urheilijarahasto on kaikille urheilijoille tarkoitettu tukiverkko, jonka tarkoitus on pehmentää uran päättymisen jälkeistä pudotusta. Urheilija maksaa rahastoon kertyneistä varoista ja tuotoista ansiotuloveroa vasta, kun hän nostaa ne käyttöönsä uran jälkeen.
Valmennusrahasto ei ole joukkueurheilijoiden käytössä, mutta se luo pohjan yksilöurheilijan koko aktiiviuralle. Urheilijan urheilusta saamat tulot maksetaan verottomana suoraan valmennusrahastoon, josta urheilija saa ne käyttöönsä kuitteja vastaan kulukorvauksina.
Osa kuluista korvataan kokonaan, osa puoliksi ja osaa ei ollenkaan. Kulujen on liityttävä urheiluun, joten ruokakaupan kuittia tai tositetta vuokrakuluista ei hyväksyttäväksi kannata lähettää.
Yksi Matti Heikkisen esittämistä kehittämiskohteista liittyy nimenomaan siihen, mitä korvataan ja mitä ei. Linjausten perusteet kun eivät ole aina perusteltavissa.
Tätä ennen on kuitenkin oleellista on hahmottaa, mitä tuloja urheilija voi ylipäätään rahastoida.
Kaikki tulot eivät ole urheilutuloa
Rahastoihin kelpaa vain tuloverolain määrittelemä urheilutulo. Tyypillisimmät esimerkit urheilutulosta ovat urheilijan saamat palkinto- ja starttirahat, eli kun hiihtäjä kuittaa rahaa maailmancupsijoituksestaan tai kun yleisurheilutähdelle maksetaan kilpailuun osallistumisesta.
Urheilutuloksi katsotaan myös urheilijan sponsoritulot, mutta vain jos yksi ehto, kolmikantasopimus, täyttyy. Yhteistyökumppanin ja urheilijan lisäksi sopimuksessa on oltava mukana lajiliitto.
Esimerkiksi jos urheilija mainostaa sosiaalisessa mediassa energiajuomaa ja saa tästä palkkion, lasketaan se urheilutuloksi vain siinä tapauksessa, jos yrityksen edustajan lisäksi sopimuksen on allekirjoittanut lajiliiton edustaja.
– Sinänsä se ei aiheuta ongelmia. Liitto ei ota välistä mitään eli se ei muuta tilannetta mitenkään, Nooralotta Neziri kertoo.
Oleellisinta on se, että urheilutuloksi kaikki edellä mainitut tulot muuttuvat vasta siinä tapauksessa, jos ne maksetaan suoraan urheilijan valmennus- tai urheilijarahastoon. Suoraan tarkoittaa myös verottomasti eli maksaja, kuten sponsori tai kilpailun järjestäjä, ei maksa tulosta esimerkiksi ennakonpidätystä.
Laskin, että vuodessa pitäisi kerätä 23 800 euroa, jotta pystyisin elämään. Se kaikki tuli tietysti pyöritettyä itse.
Matti Heikkinen
Mikäli rahat maksetaan urheilijan pankkitilille, on kyse verotettavasta ansiotulosta, josta on maksettava siihen kuuluvat velvoitteet. Työsuhteisia joukkueurheilijoita lukuunottamatta urheilijoiden ansiotulot ovat usein raskaammin verotettuja, sillä urheilija ei saa palkkaa, vaan palkkioita. Palkkiosta taas ei myönnetä tulonhankkimisvähennyksiä, kuten ansiotulovähennystä tai työtulovähennystä.
Ansiotuloja urheilijalle voi kertyä myös muuten, sillä urheilutuloksi ei katsota esimerkiksi seurojen ja liittojen valmennustukia tai mitä tahansa urheilun ulkopuolista työtä.
Palkasta siivu urheilijarahastoon
Joukkueurheilijan palkka on rahastoitavaa urheilutuloa, mutta heidän rahansa kelpaavat vain toiseen rahastoista.
Jääkiekon miesten SM-liigassa pelaavan JYPin kapteeni Jani Tuppurainen, 40, saa seuraltaan palkkaa työpanoksestaan, kuten ennen haastatteluhetkeä päättyneistä aamujäistä. Palkka on tosin aiempaa pienempi. Jyväskyläläisseuran yt-neuvottelut ovat päättyneet edeltävänä päivänä.
Tuppuraisen palkasta ei siirry euroakaan valmennusrahastoon, koska tämä ei ole mahdollista. Joukkueurheilijan palkka on urheilutuloa, joka kelpaa vain urheilijarahastoon. Valmennusrahastojärjestelmän näkökulmasta työnantaja voi korvata valmentautumisesta ja urheilusta aiheutuvat kustannukset urheilijalle.
Liigakiekkoilijan kohdalla tämä pitää paikkansa, vaikka Tuppuraisen seura lomauttikin päävalmentajansa yt-neuvotteluissa.
Siinä missä valmennusrahasto on kaikki kaikessa Nezirin arjessa, on urheilijarahasto sitä Tuppuraiselle.
– Laitoin sinne pieniä summia heti ensimmäiseltä kokonaiselta liigakaudelta. On kyllä kannattanut, Tuppurainen sanoo.
Tuppuraiselle alkanut liigakausi on jo uran 15:s. Urheilijarahastoista hän kuuli monen muun tapaan pelaajayhdistyksen kautta.
– Monelle isoin kynnys on aloittamisessa. Pian sitä kuitenkin huomaa, että vähemmälläkin pärjää ja sitä säästää pian suurempia summia, Tuppurainen kertoo.
Joukkueurheilijalle urheilijarahaston hyödyntäminen on yksinkertaista. Urheilijarahastoon on mahdollista siirtää vuoden aikana puolet urheilutulosta, jollaiseksi jääkiekkoilijan palkka lasketaan.
Seura siis maksaa urheilijan suunnitelman mukaisesti tietyn osan palkasta verottomasti suoraan urheilijarahastoon. Verotettavaa ansiotuloveroa kertyy vasta siitä osasta, joka kilahtaa pankkitilille.
– Jos tiedät tarkasti omat vuositulosi, voit tehdä kerran vuodessa pidemmän ajan suunnitelman. Kun lasket omat kuukauden kulusi, niin tiedät kuinka paljon voit kuukausittain säästää rahastoon, Tuppurainen valaisee.
Yhden ehdon on kuitenkin täytyttävä: urheilutuloa on kerryttävä vuoden aikana vähintään 9 600 euroa. Myös liian suuret tulot ovat osittain esteenä, sillä urheilijarahastoon saa siirtää vuodessa korkeintaan 100 000 euroa. Ensi vuodeksi raja nousee 200 000 euroon.
Suurimmalle osalle urheilijoista korotuksesta ei tosin ole mitään hyötyä.
Nollaverot 100 000 euron tienesteillä?
Yksilöurheilijat kasvattavat varoja urheilijarahastossa niillä valmennusrahaston tuloilla, jotka vuoden jälkeen ovat jääneet käyttämättä. Valmennusrahastoon voi jättää seuraavaa vuotta varten verottomasti enintään 20 000 euroa.
Valmennuskatteeksi kutsutusta puskurista ylimenevä osuus on nostettava ansiotulona tai siirrettävä urheilijarahastoon.
– Aika harva pääsee lopulta siihen pisteeseen, että joulukuun lopulla katsoo valmennusrahastoa ja pääsee tämän tekemään, Matti Heikkinen toteaa huippu-urheilun realiteeteista.
Järjestelmän puitteissa on kuitenkin teoriassa mahdollista, että urheilija tienaa urheilusta vuoden aikana esimerkiksi 100 000 euroa, mutta hän ei silti maksa ansiotuloveroa lainkaan. Näin tapahtuisi, jos urheilija kuittaisi urheiluun meneviä kuluja 30 000 eurolla, jättäisi 20 000 euroa valmennusrahastoon valmennuskatteena ja siirtäisi loput 50 000 euroa urheilijarahastoon.
Äärimmäinen esimerkki ei kuitenkaan vastaa todellisuutta, sillä urheilijatkin tarvitsevat rahaa elämiseen. Kulukorvauksia ei voi saada tavallisia elinkustannuksia varten, vaan urheilijan on tuolloin nostettava valmennusrahastosta varojaan palkkana, joka taas on verotetettavaa ansiotuloa.
Nooralotta Neziri sanoittaa tilanteen urheilijan näkökulmasta.
– Kaikki mitä valmennusrahastoon menee on vielä siinä vaiheessa verotonta tuloa, mutta sitten jos nostan sen palkkana, niin se on palkkiota, jota verotetaan sen mukaan.
Järjestelmä on "äärettömän tärkeä"
Yksilöurheilijan näkökulmasta valmennusrahasto perustelee itse itsensä: meneehän suurin osa urheilijan kuluista itse urheilemiseen. Järjestelmän ansiosta urheilijan tarvitsee maksaa veroja vasta niistä urheilusta saaduista tuloista, jotka hänelle oikeasti jäävät käteen.
Urheilijan ura on lyhyt, joten uran jälkeiseen elämään on varauduttava ennakkoon. Tätä varten on urheilijarahasto, joka on urheilijoille usein ainoa taloudellinen turvaverkko.
– Olen ajatellut urheilijarahaston sellaisena pienenä tukena ja turvana siihen hetkeen. Pientä puskuria tarvitsee etenkin, jos suunnitelmat eivät ole heti valmiina. Ei sen avulla toki hirveän kauan voi vain odotella, Neziri pohtii.
Parhaimmillaan satoja tuhansia euroja tienaavien huippukiekkoilijoiden kohdalla odottelun mahdollistavan aikajänteen voisi kuvitella olevan pidempi, mutta edes parhaimmassa asemassa olevien tulevaisuus ei ole väistämättä turvattu.
Useimmin harmitellaan lähinnä sitä, että olisipa säästämisen aloittanut aikaisemmin ja laittanut enemmän.
Jani Tuppurainen
Ongelman ydin on sama kuin muillakin urheilijoilla: arvaamaton ammatti ja repaleinen sosiaaliturva. Urheilijat eivät ole oikeutettuja ansiosidonnaiseen päivärahaan, mikä on noussut jälleen keskusteluun, koska esimerkiksi kiekkoilijoiden määräaikaiset sopimukset eivät ainakaan vuoden vaihteeseen asti suojaa lomautuksilta.
Kaikki liigapelaajat eivät myöskään säästä urheilijarahastoihin. Jani Tuppurainen on patistanut nuorempia kollegoitaan käyttämään mahdollisuutensa hyväksi. Kontaktilajissa ura kun voi päättyä yhdessä rysäyksessä.
– Kyllähän rahasto on auttanut monia siinä tilanteessa. He ovat olleet kiitollisia, kun ovat joskus päätyneet sinne rahaa laittamaan. Useimmin harmitellaan lähinnä sitä, että olisipa sen aloittanut aikaisemmin ja laittanut enemmän, Tuppurainen taustoittaa.
Suurin osa liigapelaajista ei myöskään tienaa satoja, vaan korkeintaan kymmeniä tuhansia euroja. Aikajänne säästöjen kerryttämiselle on lyhyt, ainakin jos tarkoituksena on selvitä yli uuteen elämään uran päättymisen jälkeen.
– Onhan urheilijarahasto aivan äärettömän tärkeä. Moni ajattelee, että jääkiekkoilijoilla on hyvä taloudellinen tilanne. Kuitenkin niille, jotka eivät ole säästäneet juuri mitään, on se pudotus uran jälkeen valtava, Tuppurainen huomauttaa.
Tuppurainen on valmistautunut uran vääjäämättömään päättymiseen aktiivisesti.
– Toki elämässä on mukava nauttia asioista ja saada uusia kokemuksia. Sekin kannattaa. Itse olen ajatellut asian niin, että pystyisin elämään uran jälkeen samanlaista elämää. Töihin toki mennään, mutta sen lisäksi tallessa on ylimääräistä.
Yksinkertaistettuna urheilija tinkii urheilijarahastoon säästämällä urheilu-uran aikaisesta elintasostaan, jotta se ei romahtaisi uran jälkeen.
– Urheilijarahaston merkitys on erittäin suuri. Se määrää täysin urheilijan sosioekonomisen aseman, Matti Heikkinen alleviivaa.
Näin oleellisessa järjestelmässä ei siis soisi olevan aukkoja. Valitettavasti niitä kuitenkin on.
Säästöön pitäisi jäädä enemmän ja useammalla
Valmennus- ja urheilijarahastoja saavat hallinnoida valtiovarainministeriön nimeämät säätiöt. Valmennusrahastoissa jäseniä oli viime vuonna noin 1 500. Urheilijarahastoissa heitä oli vain noin 500. Luvut perustuvat arvioon, sillä kaikki säätiöt eivät avaa tarkasti omien rahastojensa jäsenmääriä.
Ero on joka tapauksessa huomattava, sillä valmennusrahastoissa voi olla jäseninä käytännössä vain aktiivisia yksilöurheilijoita, kun taas urheilijarahastojen jäsenet ovat niin yksilö- kuin joukkueurheilijoita, sekä aktiivisia että entisiä.
Suhdeluku kuvastaa sitä, miten harvoille jää urheilusta käteen mitään säästettävää.
Heikkisen mukaan useammille voisi jäädäkin, mikäli valmennusrahastojärjestelmään vaikutettaisiin aktiivisemmin. Joustamattomat säännöt eivät taivu tapauskohtaisesti.
Rahat ovat yksiselitteisesti urheilijoiden omia rahoja.
Matti Heikkinen
Urheilija saa omasta rahastostaan kuitattua kokonaisuudessaan kulukorvauksina muun muassa kisojen osallistumismaksut, kotimaan leirimaksut, urheiluun liittyvät matkakulut, hierontakulut ja lajiin liittyvät urheiluvälineet.
Harvan urheilijan harjoittelu perustuu pelkästään lajinomaisiin harjoitteisiin. Mikäli esimerkiksi hiihtäjä tarvitsee harjoittelunsa monipuolistamiseksi maastopyörää tai juoksumattoa, saa näistä hankinnoista kulukorvauksilla katettua vain puolet. Perusteena on, että hankintoja voi käyttää myös yksityiselämässä.
Urheilijan on siis nostettava puolet pyörän hinnasta omasta rahastostaan palkkana ja maksaa tästä summasta verot tavalliseen tapaan.
– Et sinä sillä pyörällä kaupungilla ajele, vaan se on työntekoa varten. Silti siitä korvataan vain puolet. Vastaavissa hankinnoissa kyse on tuhansista euroista, joilla voi olla iso merkitys urheilijoille, Heikkinen korostaa.
– Näitä pieniä asioita korjaamalla ja rahastojen sääntöjä päivittämällä voi saada urheilijoiden etuja ajettua, Heikkinen jatkaa.
Suurin osa tuloista valuu kuluihin
Yksilöurheilijoilla on Suomessa kolme merkittävää valmennusrahastoa, joiden jäseniä ovat karrikoidusti yleisurheilijat, hiihtäjät ja kaikki muut. Pelkästään Yleisurheilun Tuki -säätiön valmennusrahastossa on jäsenenä 600 urheilijaa.
Suomen Urheilijoiden tukisäätiön valmennusrahastossa on 702 aktiivista jäsentä, jotka edustavat yli 30 lajia. Viime vuonna rahastoon tuli sisään urheilijoiden tuloja 2,6 miljoonan euron edestä. Niistä vajaat 2,4 miljoonaa euroa maksettiin takaisin kulukorvauksina ja reilut 200 000 euroa palkkana.
Suomen hiihtourheilun kannatusäätiön valmennusrahastossa oli viime vuonna varoja 139 urheilijalla. Sen kautta kulki 1,7 miljoonaa euroa, josta kulukorvauksia maksettiin 1,1 miljoonaa euroa. Urheilijat nostivat palkkaa vajaalla 500 000 eurolla. Urheilijarahastoon urheilijat siirsivät yhteensä 145 000 euroa. Tiedot ovat peräisin säätiöiden viime vuoden toimintakertomuksista ja tilinpäätöksistä.
Muutamilla muutoksilla rahaston toimintaan voisi pienistäkin puroista kasvaa isompi joki, joiden ansiosta useammalle urheilijalle jäisi urasta jäljelle muistojen lisäksi myös säästöjä.
Olen ajatellut urheilijarahaston sellaisena pienenä tukena ja turvana, kun ura loppuu. Ei sen avulla toki hirveän kauan voi vain odotella.
Nooralotta Neziri
Muutoksia ei Heikkisen mielestä ole kuitenkaan saatu aikaiseksi, koska urheilijoiden etuja ei ole aktiivisesti ja yhteisesti ajettu.
– Valtiovarainministeriö päättää siitä, mitkä säätiöt saavat valmennus- ja urheilijarahastotoimintaa harjoittaa. Kysymys on poliittinen, Heikkinen sanoo.
– Suomessa yksilöurheilijoiden edunvalvonta on hyvin keskeneräistä. Joukkueurheilun puolella tilanne on jo parempi, sillä esimerkiksi jääkiekkoilijoilla on pelaajayhdistys, joka tekee edunvalvontaa. Yksilöurheilijoilla ei vastaavaa ole.
Urheilijoilta puuttuu yhteinen rintama. Jääkiekkoilijoiden pelaajayhdistyksenkin vaikuttamismahdollisuuksia kuvastaa se, että koko rahastojärjestelmän pysähtynyt tila näkyy korostetusti urheilijarahastojen puolella, vaikka suurin osa niitä hyödyntävistä urheilijoista on jääkiekkoilijoita.
Yksi urheilijarahasto on moninkertainen muihin nähden
Valtiovarainministeriön nimeämistä säätiöistä kuudella on oma urheilijarahasto. Jäsenmääriä ja rahastoihin siirrettyä varallisuutta vertailtaessa ylivoimaisesti suurin on Jääkiekkoilijoiden Koulutus- ja ammatinedistämissäätiö, jolla oli viime vuonna 384 jäsentä ja varoja tilinpäätöstietojen mukaan noin 46 miljoonan euron edestä. Säätiön taustalla vaikuttaa jääkiekkoilijoiden pelaajayhdistys.
Kaikkien kuuden urheilijarahaston yhteenlaskettu varallisuus oli vuoden 2019 lopussa 55,3 miljoonaa euroa.
Vertailu ei maalaa täydellistä kuvaa, sillä urheilijarahastot ovat nimensä mukaisesti rahastoja. Säätiöiden tilinpäätöksiin kirjataan sijoitushetken arvo.
Suurimmassa osassa rahastoista urheilijoilla on tarjolla kolmesta neljään eri riskitasoista salkkua, joihin varoja voi sijoittaa. Rahastoja hallinnoivat voittoa tavoittelemattomat säätiöt, mutta niitä hoitavat varainhoitoon erikoistuneet yritykset, jotka perivät työstään korvauksen.
Urheilijarahastojen ympärille on siis syntynyt myös jonkin verran kilpailua, mitä helpottaa se, että varoja on mahdollista siirtää urheilijarahastojen välillä ilman veroseuraamuksia. Varojensa puolesta toiseksi suurin urheilijarahasto onkin vuonna 2015 perustetulla Ammattiurheilusäätiöllä, jonka jäsenistä neljä viidesosaa on jääkiekkoilijoita.
Molemmat mainitut säätiöt ovat avoimia kaikille urheilijoille. Kummankin säätiön varainhoidosta vastaavien yhtiöiden taustalla on entisiä jääkiekkoilijoita. Kaikkiaan kiekkoilijoiden perustamia säätiöitä on kolme, sillä vuonna 2018 toimintansa aloitti Alumnin Tukisäätiön urheilijarahasto, jonka laittoivat pystyyn uransa lopettaneet jääkiekkoilijat.
Hiihtäjien ja yleisurheilijoiden säätiöt hallinnoivat valmennusrahastojensa lisäksi urheilijarahastoja. Suomen hiihtourheilun kannatussäätiön urheilijarahastossa oli viime vuonna jäsenenä 17 urheilijaa, Yleisurheilun Tuki -säätiön vastaavassa 40 urheilijaa.
Valmennus- ja urheilijarahastojen hallinnointikulut vaihtelevat säätiöittäin. Sijoitusten hoitaminenkin on vaihtelevaa. Heikkinen näkeekin säätiöiden toiminnassa useita kehityskohtia, joihin puuttuminen täydentäisi urheilijoiden kukkaroita.
– Säätiöiden hallituksissa istuu ihmisiä, joiden omia varoja ei ole rahastoissa sijoitettuna. Kysymys on tehokkaammasta hallinnosta, johtamisesta ja siitä, että asiat tehtäisiin urheilijoiden ehdoilla, Heikkinen kuvailee.
– Tässäkin puhutaan urheilijan sosioekonomisesta asemasta, ja nimenomaan pitkällä aikajänteellä.
Uran jälkeen on kerrottava, kuinka paljon tarvitsee rahaa viiden vuoden päästä
Urheilijarahastoja eivät siis hyödynnä vain jääkiekkoilijat. Yksi heistä on Heikkinen, jonka aktiiviuran alku tosin sujui monen muun suomalaisen yksilöurheilijan tapaan kädestä suuhun.
Heikkinen muutti armeijan jälkeen Jyväskylään vuonna 2003. Silloin hänen oli mietittävä ensimmäistä kertaa, kuinka tulla toimeen urheilijana ja opiskelijana.
– Laskin, että vuodessa pitäisi kerätä 23 800 euroa, jotta pystyisin elämään. Se kaikki tuli tietysti pyöritettyä itse. Toki ympärillä oli sidosryhmäverkosto: sponsorit, seura, vanhemmat ja opintotuki. Opintolainaakin tuli nostettua.
Urheilijarahaston asiakkaaksi Heikkinen pääsi vasta, kun viivan alle jäi jotain. Heikkisen kohdalla näin kävi ensimmäisen kerran vuonna 2008.
– Itselläni oli aina päämäärätietoinen asenne siitä, että mitä tahansa uran jälkeen tapahtuukaan, urheilijarahastoon pitää pystyä turvautumaan.
– Uran lopettaminen tarkoittaa aina valtavan suurta elämänmuutosta. Harva pystyy sillä hetkellä sanomaan, mitä tekee viiden vuoden päästä.
Urheilijarahaston toimintalogiikan mukaan näin täytyy kuitenkin tehdä. Rahastoon säästetyt varat ja niiden kerryttämät tuotot on nimittäin nostettava 2–10 vuoden sisällä tasasuurissa erissä.
Suunnitelma on lyötävä lukkoon uran päättymisen jälkeen, eikä esimerkiksi työttömyys ole riittävä syy sille, että omia varoja voisi nostaa pois suunniteltua nopeammin. Ainoa peruste tälle on työkyvyttömyys.
– On siis varmuudella kerrottava, mitä vaikka kahden vuoden päästä tarvitsen elääkseni. Pitäisi tietää, onko töitä vai opintoja. Tässä on aivan selvä kehityskohde, johon on saatava joustoa. Nostosuunnitelmaa on kyettävä muuttamaan, Heikkinen sanoo.
Nykyinen laki säädettiin vuonna 1998. Perusteena joustamattomuudelle oli verosuunnittelussa, mikä toki teoriassa pätee. Urheilija, joka saa suunniteltua nopeammin hyvin palkatun työn ei varmasti haluaisi nostaa rahastosta juuri mitään pois siinä vaiheessa, vaan vasta myöhemmin. Verotettavan ansiotulon määrä kun nousisi, mikä taas nostaisi veroprosenttia.
Urheilijoita paljon todennäköisemmin kohtaava ongelma on kuitenkin se, että rahantarve ei laske, vaan kasvaa. Elämää kun on vaikea ennakoida kymmenen vuoden aikajänteellä, varsinkin kun uusi arki poikkeaa täysin urheilu-uran aikaisesta.
Heikkisen mielestä tasaerien perustelu verosuunnittelun välttämisellä ontuu.
– Mikäli rahantarve kasvaa esimerkiksi kahden tai kolmen vuoden kohdalla, ja varoja pitäisi saada ulos enemmän, niin verottajahan vain hyötyisi tästä, kun ansiotulon määrä kasvaa, Heikkinen muistuttaa.
Heikkisen nostamat ongelmat urheilijarahastoissa tiivistyvät yhteen olennaiseen kysymykseen ja sen vastaukseen: onko urheilijoilla riittävä mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten he omia varojaan hallinnoivat?
Heikkisen vastaus on yksiselitteisesti ei. Hänellä on kuitenkin esittää ratkaisu, jonka toteutuessa myös vastaus muuttuisi.
Yksi yhteinen urheilijarahasto
– Suomessa tulisi olla yksi urheilijarahasto, johon kokoaisimme yhtenäisen pääomamassan kaikista säätiöpohjaisista rahastoista. Samalla koottaisiin osaaminen yhteen, tehostettaisiin toimintaa ja löydettäisiin yhdessä tuottavampia sijoituskohteita. Urheilijoilla olisi näin enemmän mahdollisuuksia päättää, Heikkinen kertoo.
– Se on tärkeää, koska rahat ovat yksiselitteisesti urheilijoiden omia rahoja.
Heikkisen mallissa urheilijoiden varoille saataisiin parempi tuotto suuremman pääoman ja monipuolisempien sijoitusstrategioiden johdosta. Urheilijoiden sijoitusvaihtoehtoja ei olisi rajattu vain muutamiin kohteisiin.
– Kliseisesti sanottuna yhden uran aikana pienistäkin puroista muodostuu fiksusti sijoittamalla isompi joki. Sillä on sitten suuri merkitys urheilijan uran jälkeiseen aikaan.
Yksittäisen urheilijan pienemmätkin säästöt tuottaisivat siis enemmän ja siirtymävaihe uran jälkeiseen elämään tasoittuisi.
Yksi yhtenäinen rahasto särähtää tietenkin vapaan kilpailun puolesta puhuvien korvaan. Markkina urheilijarahastojen ympärillä on kuitenkin osittain suljettu ja myös poliittinen, koska rahastoja voivat hallinnoida vain erikseen nimetyt säätiöt.
Heikkisen esittämässä mallissa yhden säätiön alla toimisivat niin valmennus- kuin urheilijarahasto. Keskitetty hallinto ei hoitaisi tehokkaammin vain rahastoja ja sijoituksia, vaan tekisi myös kaivattua vaikutustyötä urheilijoiden ehdoilla.
– Asioita saataisiin oikeasti vietyä eteenpäin myös lainsäädännöllisen vaikuttamisen tasolla, Heikkinen selvittää.
Heikkinen vaatii urheilijoilta aktiivisuutta, sillä muutos ei se tapahdu ilman urheilijoiden omaa vaikutusta. Rahastojärjestelmä paikkaa aukkoja urheilijan olemattomassa sosiaaliturvassa, siksi itse järjestelmää ei voi jättää paikkaamatta.
– Meillä on järjestöissä ihmisiä työskentelemässä urheilijoiden sosioekonomisen asian parantamiseksi. Urheilijarahastoasioiden hoitaminen paremmin pitäisi olla yksi keskeisistä kehityskohteista tulevina vuosina.
Urheilijoiden edunvalvonnasta puhuttaessa esiin nousee ymmärrettävästi yksi taho: Suomen olympiakomitea. Yksi sen uusitun strategian tavoitteista on lisätä ammattilaisuutta huippu-urheilussa. Valmennus- ja urheilijarahastojärjestelmä on ammattilaisuuden kivijalka.
Olympiakomitean puheenjohtaja on vaihtumassa. Suomalaisen urheilun näkyvin vaikuttaja valitaan vaalilla 21. marraskuuta.
– Kun vaalin yhteydessä puhutaan urheilijan sosioekonomisesta asemasta, niin urheilijarahastojen toiminnan kehittämisen ja fuusioimisen pitäisi olla keskustelussa keskeinen asia, Heikkinen sanoo.
Artikkelia varten on haastateltu myös Suomen olympiakomitean järjestöpäällikköä ja Suomen Urheilijoiden tukisäätiön asiamiestä Rainer Anttilaa, valtiovarainministeriön vero-osaston neuvottelevaa virkamiestä Timo Annalaa, Verohallinnon johtavaa veroasiantuntijaa Aki Mattssonia sekä rahastoja hallinnoivien säätiöiden sekä varainhoitajien edustajia.
Muokattu kello 12.47: Tehty muotoksia muotoiluun koskien säätiöiden kulurakennetta ja jääkiekkotaustaisten säätiöiden perustamiseen liittyen. Säätiöiden kulut vaihtelevat. Ammattiurheilusäätiö on ollut perustamisestaan lähtien avoin kaikille urheilijoille.
Lue myös: