Alligaattoreita viemäreissä, sammakoita vatsassa ja katoavia liftareita – urbaanilegendat peilaavat syvimpiä pelkojamme ja asenteitamme

Vuodelta 2022

Julkaistu 26.11.2022 17:41.

Krokotiilin päällä istuu nainen, jolla megafoni, josta tulee ulos urbaanilegendaa alligaattoreista. — Kuvateksti Matelijat ovat olleet suosittuja urbaanilegendojen aiheita kautta historian.
Kuva: Los Angeles Public Library / Yle / Seera Rytkölä

Oletko kuullut perheestä, joka toi erehdyksessä viemärirotan lemmikikseen etelänmatkalta? Teinistä, joka ajoi mopolla ilman pipoa ja sai lääkäriltä kaksi tuntia elinaikaa, koska aivot jäätyivät? Kiertotarinoiden historia ulottuu antiikin aikoihin asti.

Kuuntele Suomessa 80- ja 90-luvuilla kiertäneitä urbaanilegendojen klassikoita sarjasta Urbaanilegendat Yle Areenassa.

Teksti: Perinteentutkija Kaarina Koski

Urbaanilegendat, kiertotarinat tai nykytarinat ovat kuulopuheina ja mediassa kiertäviä kertomuksia erikoisista sattumuksista. Ne eivät yleensä pidä paikkaansa mutta ravistelevat silti tunnetta arkielämän turvallisuudesta. Voisiko tällaista sittenkin tapahtua oikeasti?

Aina kiertotarinoita ei edes väitetä tosiksi. Ne ovat hyvää viihdettä: uskomattomia, ällöttäviä, hauskoja, joskus pelottaviakin. Uutispalstojen sijaan niitä löytää nykyään dramatisoituina videoina YouTubesta ja TikTokista.

Urbaanilegendaa pidetään usein modernina ilmiönä. Tarinat käsittelevät nykyaikaista teknologiaa ja kaupunkimaisen elämäntavan ongelmia. Monet niistä ovat kuitenkin ytimeltään ikivanhoja. Epäilyttävistä vähemmistöistä, salaliitoista, kaupungin ytimeen pesiytyneistä villipedoista ja oudoista kummittelijoista on kerrottu jo satoja vuosia.

Kannattaako ottaa mystinen liftari yöllä kyytiin?

Yksi tunnetuimmista urbaanilegendoista on kummitustarina katoavasta liftarista. Sen yleisimmässä versiossa autoilija ottaa tien varresta kyytiinsä liftaritytön, mutta tämä katoaa jäljettömiin ennen määränpäätä.

Käy ilmi, että tyttö on kuollut jo aikaa sitten. Yksityiskohtana kerrottiin myös, että kuljettaja oli lainannut palelevalle liftarille takkinsa. Se löytyi lopulta hautausmaalta tytön hautakiven päältä.

Suomessa tarina kiersi erityisesti 1970-luvulla. Tutun tuttu tai sukulaisen työkaveri oli ottanut liftarin kyytiinsä milloin Espoossa, milloin Pohjanmaalla. Liftarin hahmo vaihteli paikallisesti. Usein hänet nähtiin surupukuisena naisena, joka puhui uskonnosta tai varoitti lopun olevan lähellä.

Kaupunkitarinoita tutkinut Leea Virtanen on todennut, että aina kun jokin tarina on liikkeellä, joku myös ilmoittautuu sen kokijaksi jälkikäteen. Haamuliftaristakin puhuttiin totena ja siitä uutisoitiin lehdissä.

Suomessa haamuliftari tulkittiin toisinaan kohtalokkaaksi enteeksi. Kokijan kerrottiin myöhemmin kuolleen auto-onnettomuudessa samalla tieosuudella.

Tarina ei ole uusi. Tiettävästi vanhin versio tunnetaan Ruotsista 1600-luvulta. Siinä kyytiläinen on nuori tyttö, joka ennustaa tulevan vuoden tapahtumia ennen katoamistaan. Suomessa tarina hevoskärryillä matkaavasta haamuliftarista tunnetaan 1800-luvulta lähtien.

Legenda katoavasta liftarista ei jätä rauhaan

Liftaaminen oli 1970-luvulla tavallista. Ottaessaan liftaajan kyytiinsä kuljettaja joutuu luottamaan siihen, ettei tämä ole vaarallinen. Mutta entä jos onkin? Tarina pyöritteli tätä mahdollista uhkaa ja varoitti, etteivät kaikki kulkijat ole sitä, miltä näyttävät.

Katoava liftari ei tarinassa aina ole kummitus. Havaijilla kyytiin pyrkii tulivuoren jumala Pele. Euroopassakin etenkin ennustava tai varoittava liftari on tulkittu enkeliksi tai Jeesukseksi. Suomessa Jeesus-liftarin suosio osui ajallisesti yhteen lyhtypylväisiin liimailtujen Jeesus tulee -tarrojen kanssa.

Liftarin paljastuminen yliluonnolliseksi ei kaikkien mielestä ollut se todennäköisin tai kiinnostavin uhkakuva. Tarinasta kiersi myös versio, jossa surupukuinen nainen onkin roisto tai murhaaja. Tarina on tunnettu nimellä ”Karvakätinen nainen”.

Sekin tunnettiin Euroopassa jo 1800-luvulla, ja kertojat liittivät sen aina tunnettuihin paikallisiin rikollisiin. Suomessa tarinan rosvona esiintyi 1800-luvun alkupuolella suurvaras Sika-Kyösti.

Tarinat muuttuvat herkästi ja ottavat vaikutteita oman aikansa keskusteluista. Nykyään haamuliftarista harvemmin kerrotaan enää totena. Vanhoja kummitustarinoita hyödynnetään uudessa muodossa sosiaalisessa mediassa. Uhkaavalla musiikilla höystettynä ne tarjoavat kauhuviihdettä esimerkiksi TikTokissa.

Apua! Villipetoja viemärissä!

New Yorkin viemäreissä on kerrottu asustavan alligaattoreita. Huhu löytyy sanomalehdestä jo 1930-luvulta, ja uskomattomuudestaan huolimatta se eli sitkeänä vuosikymmeniä ja tunnettiin myös Suomessa.

Populaation kerrottiin syntyneen pienistä lemmikkialligaattoreista. Ihmiset olivat tuoneet niitä matkoiltaan Floridasta ja kyllästyttyään niihin huuhtoneet ne vessanpöntöstä alas. Alligaattorit olivat syöneet ensin viemärirottia ja sitten myös toisiaan. Uusista sukupolvista oli kehittynyt pimeissä viemäreissä valkoisia ja sokeita.

New Yorkin tapaus ei ole ainoa laatuaan. Lontoossa kerrottiin 1800-luvulla, että kaupungin viemäriverkkoa asuttivat isot, verenhimoiset siat. Niiden alkuperänä oli yksittäinen tiine emakko, joka oli pudonnut viemäriin eikä päässyt ylös.

Vanhin viemäritarina löytyy jo antiikista, sillä olihan Rooman valtakunnassa kuuluisa viemäriverkosto. Niissä liikkui valtava mustekala, joka ryömi kauppiaiden säilykekalavarastoihin herkuttelemaan.

Tutkijat tarkastelevat etenkin uskomattomimpia tarinoita usein metaforisina. Folkloristi Camilla Asplund Ingemark on todennut viemäritarinoiden kuvastavan teknistyvän yhteiskunnan ja luonnon välistä hankalaa suhdetta. Ihmisten rakentamasta kaupungista löytyykin soppi, johon voi pesiytyä pelottavia eläimiä.

Kaupunki voi myös rinnastua ihmiseen itseensä ja viemäriverkko hänen suolistoonsa. Näiden tarinoiden viesti on samantapainen kuin niiden, joissa ihmisen vatsaan päätyy eläimiä.

Sammakoita ja käärme vanhassa opetustaulussa. — Kuva: Nurmeksen museo
sammakot,käärmeet,Konnat

Kuuntele sammakoita ja käärmeitä vatsassa-tarinoita, joista kerrotaan Urbaanilegendan lyhyt historia-sarjan jaksossa 1.

Varoituksia verenhimoisista kulteista

Suuri osa urbaanilegendoista varoittaa muista ihmisistä. Niissä ruoditaan epäilyttäviä alakulttuureita, paljastetaan valtaeliitin paheita ja kauhistellaan rikollisten häikäilemättömyyttä.

Vaarallisia kultteja ja epäilyttäviä salaliittoja koskevia tarinoita tunnetaan antiikista saakka. Ne ovat rönsyilleet laajalle ja elävät tänäkin päivänä.

Antiikin Roomassa kristityt olivat vähemmistö, jonka valtaväestö koki oudoksi ja epäilyttäväksi. Kristityistä kiersi väitteitä, että he pakottavat uudet jäsenet tappamaan pikkulapsen, joka sitten syötiin yhteisissä menoissa. Juhlamenoihin huhuttiin kuuluvan myös seksiorgioita ja insestiä.

Myöhemmin kristityt itse esittivät samoja väitteitä muista kulteista. Keskiajalla syytteet kohdistuivat juutalaisiin, joiden väitettiin käyttävän kristittyjen lasten verta menoissaan.

Tarinat lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ovat tehokas mustamaalauksen väline, koska ne herättävät vahvoja vihamielisiä reaktioita. 2000-luvulla saman tarinan konnina nähdään etenkin Yhdysvalloissa valtaeliitti, jonka väitetään harjoittavan saatananpalvontaa ja kauppaavan lapsia pedofiiliringissään.

Saatananpalvontasyytöksiä käytetään jatkuvasti poliittisissa valtataisteluissa ja myös sotapropagandassa. Suomessa huhua on kerrottu Hollywoodin viihdetähdistä.

1990-luvulla saatananpalvojiksi epäiltiin kaikenlaisia mustiin pukeutuvia ihmisiä. Kulttien väitettiin rekrytoivan joukkoihinsa viattomia nuoria ja turmelevan nämä. Yhdysvalloissa huhuaallot synnyttivät paniikkeja ja johtivat vastatoimiin kouluissa.

Tarinat saatananpalvonnasta levisivät Suomeenkin kristillisten yhteisöjen kautta. Ne värittivät julkista keskustelua ja alkoivat vaikuttaa myös rikostapausten tulkintoihin. Esimerkiksi humalaisten riehumista hautausmailla käsiteltiin mediassa saatananpalvonnan ilmaisuna.

Tarinat väkivaltaa harjoittavista oudoista alakulttuureista ja jengeistä voivat saada äärimmäisen makaaberejakin muotoja. Esimerkiksi tarinat valtakulttuuriin kuuluvan lapsen kastroimisesta levisivät Yhdysvalloissa useina aaltoina 1900-luvulla. Tarinoiden syyllisinä olivat kertojasta riippuen meksikolaiset, mustat, valkoiset tai peräti hipit.

Viattomaan lapseen kohdistuva raakuus oikeuttaa vastareaktion. Tarina väkivaltaisen jengin tappamasta vauvasta vaikutti 1940-luvulla myös rotumellakoiden puhkeamiseen. Mellakan kumpikin osapuoli uskoi vauvan olleen omaa väkeä.

Historiallinen kuva, jossa nainen polkupyöräilee ja hutaa megafoniin, josta tulee teksti: Sisaret, ei tarvitse pelätä polkupyörä-pärstää! — Kuva: Library of Congress / Yle / Seera Rytkölä
polkupyörät,pyöräily,historia

Kuuntele, kuinka polkupyörä-pärstä ja polkupyöräilevät naiset liittyvät yhteen Urbaanilgendan lyhyt historia -sarjan jaksosta 3.

Mitä mehevämpi tarina, sitä enemmän siihen haluaa uskoa

Vanhimmat kiertotarinat ovat jatkaneet kulkuaan antiikista nykypäivään saakka. Suosittujen urbaanilegendojen pitkäikäisyys osoittaa, että samanlaiset asiat askarruttavat ihmisiä vuosisadasta toiseen. Kuitenkin niissä vetoaa ajankohtaisuus: ne kertovat jostakin, mikä tapahtuu tässä ja nyt.

Uusia mediassa kiertäviä tarinoita ei välttämättä tunnista urbaanilegendoiksi. Niiden avulla esitetään tosinakin vahvoja väitteitä ajankohtaisista tapahtumista. Suhtautuminen muuttuu, kun väite tunnistetaan kiertotarinaksi.

Vanhat tutut urbaanitarinat 1970-luvulta ovat nyt hyvää viihdettä. Niitä muistellaan ja kerrotaan edelleen. Jotkut tunnustavat aikanaan uskoneensakin niihin.

Parhaat tarinat jatkavat paljastuttuaan matkaansa sarjakuvissa, elokuvissa, sketseissä ja videoissa. Tosia tai ei, urbaanilegendat ovat pysyvä osa kulttuuriamme.

Alla oleva vinkkilista on elävä. Voit ehdottaa lisättäväksi omaa suosikkiasi: tuula.rajavaara@yle.fi